Maanantaiaamuna herään seitsemältä herätyskellon soitton. Lapsi tuhisee makuuasennossa pinnasängyssään, on vielä syvässä unessa, niin syvässä, etten raaskisi herättää häntä, pakottaa pois unen lämmöstä.
On vuoden 2022 ensimmäinen arkipäivä, ja lapsi on aloittamassa päivähoidon. Hän on vielä pieni, ikää on vasta 1 vuosi ja 3 kuukautta. Hänen elämänsä on muuttumassa isosti, mutta hän ei vielä tiedä sitä. Tähän asti hän on ollut kotona minun kanssani; hän ei muusta tiedä. Hän on sosiaalinen ja ulospäinsuuntaunut lapsi. En varsinaisesti ole huolissani hänen pärjäämisestään – meneehän hän turvalliseen perhepäivähoitopaikkaan – mutta minua riipaisee ajatus, että hänen täytyy irrottaa otteensa minusta, pärjätä ”omillaan”.
Perhepäivähoidon aloitusta helpottaa se, että olemme sopineet, että lapsi on ainakin kevään hoidossa vain kolme päivää viikossa. Olen päättänyt ottaa kevyen laskun takaisin töiden pariin. En halua uuvuttaa itseäni liialla työllä, vaan tahdon opetella rauhassa töiden ja perhe-elämän yhteensovittamista. Se on minulle uutta.
Haluan tehdä töitä, kaipaan juttukeikoilla käymistä ja kirjoittamista, kaipaan muita ihmisiä. Haluan kuitenkin myös, että minulla jää aikaa lapselle.
Tämä on meille uusi elämänvaihe. Pieni askel isossa kuvassa, mutta meille askel on iso. Lapsen ensimmäinen irtiotto ja askel kohti ”omaa elämää”.
Vauvavuosi päättyi virallisesti syyskuussa, kun lapsi täytti vuoden ja hänestä tuli taapero. Minusta tuntuu kuitenkin siltä, että se päättyy vasta tähän, lapsen hoitoonmenoon. Minun vauvani ei ole enää vauva, enkä minä ole enää kotiäiti vaan yrittäjä.
Liisa Kuittinen 