Kun eräopasopintojen syyslukukausi päättyi Muoniossa marraskuun lopussa ja aloitin opintoihin kuuluvan ensimmäisen työharjoittelujakson Luostolla, en aavistanut, että keväästä tulisi aivan erilainen kuin silloin luulin. En tiennyt, että aivan pian – jo tammikuun alussa – tekisin positiivisen raskaustestin ja että maaliskuun puolessavälissä koronavirusepidemia pysäyttäisi Suomen ja pistäisi kaikki kuviot – eräopasopintoni mukaan lukien – uuteen asentoon.
Kun koronarajoitukset alkoivat, olin juuri saanut päätökseen opintojeni toisen, helmi–maaliskuulle ajoittuvan työharjoittelun. Sen tein Saariselän kupeessa Kiilopäällä Suomen Ladun palveluksessa. Kuusiviikkoisen harjoittelujakson jälkeen minun oli tarkoitus palata Muonioon opintojen pariin, mutten palannutkaan, koska koronarajoitusten vuoksi koulusta ilmoitettiin, että lähiopetus oli toistaiseksi peruttu. Siirryimme etäopintojen aikaan, eikä kukaan tiennyt, miten pitkään etäopinnot jatkuisivat.
Suomi sulkeutui, ja minä olin yhtäkkiä takaisin kotona Sodankylässä. Olin raskaana, ja kaikki oli epävarmaa.
Kevättalvi oli Lapissa aurinkoinen ja poikkeuksellisen runsasluminen. Hanget kimmelsivät, ja hiihtokelit olivat parhaimmillaan. Minä kävin hiihtämässä ja retkeilemässä lähialueilla.
Muuten elämä oli pysähdyksissä. Eräopasopintoihin kuuluva Haltin kuusipäiväinen huhtikuun hiihtovaellus peruttiin. Niin peruttiin myös ammuntaopetus ja lintubongausviikko Liminganlahdella, sitten toukokuinen Norjan-retki. Saimme koulusta etätehtäviä, joita tein Sodankylästä käsin. Tein hiihtoretken Kommattivaaralle ja kävin lumikenkäilemässä Kaarestunturissa ja patikoimassa Oratunturissa.
Myös sähköposti hiljeni ja juttutilaukset tyrehtyivät. Ihmettelin kotona hiljaisuutta, ja mietin, tekisinkö enää koskaan yhtään lehtijuttua. En yhtäkkiä osannut ideoida mitään. Normaalisti minun on helppo keksiä uusia juttuideoita, mutta nyt mieleeni ei tullut mitään. En myöskään kyennyt kirjoittamaan omalle Liisa Lapin ihmemaassa -sivustolleni, jolle minun oli tarkoitus päivittää kuulumisia eräopasopinnoista. Pääni oli tyhjä, ja mieleni oli jumissa.
Myös koronan vaikutukset raskauteen kuormittivat mieltä. Kukaan ei tuntunut tietävän, millainen riski koronavirus oli raskaana oleville tai sikiöille eikä aiheesta saanut tietoa juuri mistään. Raskaana olevia ei luokiteltu riskiryhmäläisiksi, mutta oma olo ei ollut vakuuttunut. En missään nimessä halunnut sairastua koronavirustautiin, eihän tauti voisi olla kovin hyväksi pikkuiselle.
Ei auttanut muu kuin odottaa ja toivoa, että kaikki menisi hyvin.
Kaikesta huolimatta kevät eteni omalla painollaan, ja vähitellen kevään edetessä huoli koronavirusepidemiasta alkoi laantua. Samanaikaisesti oma pää ikään kuin heräsi talviunesta ja ideoita alkoi jälleen nousta mieleen. Tuntui, että haastattelujen tekeminen oli taasen turvallista – eihän Lapissa todettu enää toukokuussa koronatartuntoja.
Aloin ottaa yhteyttä vanhoihin toimeksiantajiin. Kesän korvalla tein Helsingin Sanomiin ensin jutun rovaniemeläisestä muusikosta Jaakko Laitisesta, sitten kirjoitin Lapin kevättulvista. Kävin juttukeikalla myös Inarissa.
Tauon jälkeen jutunteko tuntui hyvältä. Virtaa oli pysähdyksen jälkeen niin paljon, että päätin alkaa tehdä Lapin Kansalle uudelleen myös Liisa Lapin ihmemaassa -podcastiani. Podcastista ilmestyi kesän aikana kuusi uutta jaksoa (ne ovat kuunneltavissa niin Soundcloudissa kuin Spotifyssakin).
Kun koronarajoitukset höllenivät, alkoi näyttää siltä, että myös lähiopintojen pariin oli mahdollista palata. Heinäkuussa edessä oli eräopasopintojen viimeinen rutistus: kolmas ja viimeinen työharjoittelujakso. Olin sopinut tekeväni neliviikkoisen työharjoittelun Pyhä-Luoston kansallispuistossa. Samalla minun oli mahdollista suorittaa kansallispuisto-oppaan sertifikaatti.
Raskaus oli jo pitkällä, ja olo alkoi käydä, noh, raskaaksi. Halusin kuitenkin saada opintoni valmiiksi ennen äitiyslomaa, joten päätin osallistua harjoitteluun suunnitellusti. En voi sanoa, etteikö harjoittelu olisi käynyt fyysisesti voimille, mutta selvisin siitä lopulta kunnialla. Sain jopa tehtyä viimeisen ammattitutkintoon kuuluvan näyttöni.
Valmistuin erä- ja luonto-oppaaksi heinäkuun lopussa. Elokuussa alkoi äitiysloma.
Tätä kirjoittaessa laskettuun aikaan on kaksi viikkoa. Suomi on jälleen siirtynyt korona-aikaan, joskin täällä Lapissa tilanne on toistaiseksi hyvin rauhallinen. Sodankylässä ei ole todettu vielä yhtään positiivista koronatapausta. En siksi osaa tällä hetkellä pelätä tautia. Näinä korona-aikoina Lappi on tuntunut hyvältä ja turvalliselta paikalta asua. Suren ainoastaan sitä, etten ole koko vuonna päässyt käymään Helsingissä.
Vuosi 2020 on ollut erikoinen vuosi. Se on myös ollut hyvin erilainen vuosi kuin etukäteen kuvittelin. On hassua ajatella, että vain vuosi sitten valmistauduin ensimmäiselle pitkälle vaellukselleni erämaassa. Toisaalta tuntuu, että Lemmenjoen-vaellus oli juuri äsken; toisaalta sen jälkeen on tapahtunut niin paljon, että tuosta ajasta tuntuu olevan ikuisuus. En silloin arvannut, että vuoden päästä olisin äitiyslomalla ja viimeisilläni raskaana.
Elämä on yllättänyt jälleen monella tapaa.
Liisa Kuittinen 