Varsinaista nousua ei ole kuin reilut sata metriä, mutta kun pääsen vaaran laelle, eteen aukeavat maisemat, jotka saavat huokailemaan ja päästämään suusta ihastelevia äännähdyksiä. Ei voi olla totta, miten kaunista täällä on!
On syyskuun 6. päivä, ja olen saapunut edellisenä päivänä Käsivarren Lappiin Kilpisjärvelle, jossa ruska-aika on jo alkanut. Aurinko paistaa, ja lämpömittari näyttää peräti 15 astetta. Se on Kilpisjärvellä syyskuussa poikkeuksellisen paljon.
Olen kavunnut pienelle Salmivaaralle (595 m), sillä olen kuullut paikallisilta, että sinne kannattaa mennä, koska sieltä avautuu hulppeat näkymät Norjaan asti. Kun pääsen laelle, en voi kuin nyökytellä mielessäni: kyllä, tänne kannatti tulla.
Polku Salmivaaralle lähtee läheltä Kilpisjärven halki kulkevaa Käsivarrentietä, ja sillä on mittaa vain 1,6 kilometriä. Vaaralle kapuaminen ei siis vaadi tuntien uurastusta, mutta maisemat ovat silti palkitsevat. Oikealla kohoaa Kilpisjärven tunnetuin maamerkki, Saanatunturi (1029 m). Edessä kimaltelee Kilpisjärvi. Sen takana kaukana horisontissa kohoilevat Norjan lumihuippuiset vuoret.
Ah ja oih!
Olen tänä vuonna nauttinut syksystä enemmän kuin ehkä koskaan aiemmin.
Ehkä se on johtunut auringosta. Tämä syksy on ollut lämmin ja aurinkoinen, ja olen ottanut siitä kaiken irti patikoimalla värikylläisessä tunturiluonnossa. Olen hurmaantunut luonnon väriloistosta, joka on tänä vuonna ollut poikkeuksellisen komea.
Ruskaretkeilyni sai hyvän lähdön Kilpisjärveltä, jossa vietin syyskuun alussa viisi päivää. Kävin patikoimassa Tsahkaljärven maisemissa, Mallan luonnonpuistossa ja Saanalla, ja vakuutuin siitä, että Kilpisjärvi on yksi Lapin hienoimmista paikoista. Sen tunturiylängöillä minun on helppo hengittää.
Samalla tein vähän töitäkin. Kirjoitin Lapin Kansaan pari juttua. Lisäksi sain materiaalia ruskaretki-aiheiseen artikkeliin Tripsteri-sivustolle, jonne tein aikaisemmin kesällä kokonaisen Lappi-oppaan.
Ihanan Kilpisjärven-reissun jälkeen kävin yhden yön visiitillä Muoniossa vastuullisen Lapin matkailun seminaarissa, josta tein jälleen jutun Lapin Kansaan. Samalla pääsin vierailemaan Sammaltunturilla, jossa Ilmatieteen laitoksella on mittausasema. Sää vierailupäivänä oli sumuinen, mutta muoniolainen ruskamaisema teki silti vahvan vaikutuksen.
Muoniosta kotiuduttuani sain vieraaksi vanhempani. He toivat mukanaan peräkärryllisen omaisuuttani, joka oli ollut varastoituna Helsingissä, ööö, liki neljä vuotta (!) eli siitä lähtien, kun muutin pohjoiseen. Oli järkyttävää huomata, miten paljon omistan tavaraa. Järkyttävää oli myös tajuta, että olen unohtanut suurimman osan tavaroistani. Lienee pienen konmarituksen paikka.
Muuttolaatikkopinojen aiheuttamasta järkytyksestä toivottuani vein vanhempani ihailemaan luonnon väriloistoa. Ruska teki myös heihin ison vaikutuksen.
Syksy on siis ollut värikylläinen ja lämmin, mutta nyt ilmassa on viilenemisen merkkejä. Lehdet alkavat putoilla puista ja päivät lyhentyä. Pian on taas talvi.
Ajatus hirvittää hieman. Miten sitä taas jaksaa monta kuukautta kylmyyttä, pimeyttä ja lumipyryä?
Ehkä kaikki menee kuitenkin jälleen omalla painollaan. Ja onneksi aina voi palata näihin värikkäisiin kuviin ja tunnelmiin.
Liisa Kuittinen 