Kun helmikuussa näin Facebookissa ilmoituksen Armeniassa järjestettävästä valokuvaustyöpajasta, tiesin heti, että tähän tilaisuuteen olisi tartuttava.
Ei sillä, että olisin koskaan haaveillut matkasta Armeniaan; enhän tiennyt maasta yhtään mitään. Silti olin vakuuttunut, että juuri sinne minun kuului mennä. Että juuri tässä olisi huikea mahdollisuus päästä kokemaan jotakin toisenlaista kuin yleensä.
Niinpä uskaltauduin ottamaan yhteyttä työpajan vetäjään, torniolaiseen valokuvaajaan Jaakko Heikkilään ja hakemaan Journalistisen kulttuurin edistämissäätiöstä (Jokes) työpajaa varten apurahaa. Haussa olivat Lehtikuvaajarahaston kevään apurahat, jotka on tarkoitettu muun muassa lehtikuvausta sivuaviin opintoihin.
Olin kiinnostunut lähtemään maahan, josta en tiennyt mitään, sillä kaipasin pientä seikkailua, mutta lisäksi minua kiehtoi ajatus, että työpajassa pääsisin harjoittelemaan valokuvaamista, jota tarvitsen työssäni mutta jossa taitoni ovat vielä monin tavoin puutteelliset. Ajattelin, että kurssilta voisin saada lisäoppia ja inspiraatiota kuvaamiseen.
Olin onnekas: apurahahakemukseni tärppäsi, ja toukokuun alussa pääsin matkustamaan Kaukasiassa sijaitsevaan Armeniaan.
Vaikka osasin odottaa reissulta paljon, en arvannut, kuinka ihmeellinen viikosta tulisikaaan. Pääsin vierailemaan lukuisten armenialaisten luona ja koin vieraanvaraisuutta, jollaiseen en ole törmännyt missään muualla. Armenialaiset kutsuivat koteihinsa, istuttivat pöydän ääreen, tarjosivat ruokaa ja juomaa ja antoivat kuvata itseään. Harva puhui englantia, mutta se ei haitannut. Ihmisten ilo, vilpittömyys ja mutkattomuus tekivät vahvan vaikutuksen.
Kurssiohjelmaan mahtui myös yksi vallankumous, kun tiistaina 8. toukokuuta Armenian parlamentti äänesti pääministeriksi kansan vaatimana oppositiopoliitikko Nikol Pašinjanin. Armenialaiset kerääntyivät puoliltapäivin maan pääkaupunkiin Jerevaniin seuraamaan äänestystä ja vaatimaan maahan muutosta. Me lähdimme katsomaan menoa. Kun äänestystulos ratkesi, kansa tanssi ja riemuitsi.
Meitä kurssilaisia oli työpajassa kaksitoista. Olimme majoittuneena Etšmiadzinin kaupunkiin parinkymmenen kilometrin päähän pääkaupunki Jerevanista. Sieltä teimme pieniä retkiä lähialueille. Jaakko veti työpajaa, varsinaisista matkajärjestelyistä vastasi Armenia-asiantuntija Marianne Tillman.
Harjoittelimme katu- ja henkilökuvausta. Tehtävänä oli yleensä vain lähteä kulkemaan kaduille ja etsiä kuvattavaa. Se oli helppoa, sillä armenialaiset kutsuivat kaduilta koteihinsa – ja mehän otimme kutsut vastaan.
Armeniassa vierailee vuosittain reilut sata suomalaista matkailijaa. Määrä on tosi vähän. Oman kokemuksen perusteella voin suositella Armeniaa matkakohteena lämpimästi. Ihmiset ovat ystävällisiä, ja liikkuminen on turvallista. Kukaan ei kaupustele mitään eikä huutele perään. Kertaakaan ei tullut tunnetta, että joku yrittäisi huijata tai vedättää jotenkin. Olo oli lämmin ja hyvä.
Matkustaminen Armeniassa on halpaa. Itse vaihdoin reissun alussa Armenian drameiksi sata euroa, enkä meinannut viikon aikana saada rahaa millään kulumaan. Tähän vaikutti tietysti sekin, että kurssipakettiin kuului puolihoito (aamiainen ja illallinen) ja lounaan söin usein jonkun armenialaisen luona. Eipä siinä sitten rahaa juuri tarvinnut käyttää. Mutta myös hintataso on matala.
Säät olivat ainakin näin toukokuussa loistavat: päivisin reilut parikymmentä astetta lämmintä, joinakin päivinä ajoittaisia sadekuuroja, mutta pääasiassa aurinkoa.
Liisa Kuittinen 