Kolme vuotta sitten Helsingissä tihkutti vettä ja pilvet olivat peittäneet taivaan. Minä kannoin isäni kanssa viimeiset pahvilaatikot pakettiautoon ja vedin perässä oven kiinni. Isä istui kuljettajan paikalle, minä viereen oikealle.
Kun pakettiauto kurvasi pihasta kohti Pasilan autojuna-asemaa, rinnassa muljahti. Olin juuri jättänyt kotini, ja edessä oli suuri tuntematon.
Ajoimme pakettiauton junavaunuun ja hyppäsimme itse junaan Pasilan asemalta. Kipusin makuuvaunun yläpetille ja kirjoitin päiväkirjaan: Taaksejääneet kaksi viikkoa ovat olleet tosi hektisiä. Olen suhannut sinne sun tänne ja ollut stressaantunut siitä, ehdinkö tehdä kaiken. En ole ehtinyt ajattelemaan; olen vain mennyt ja tehnyt.
Seuraavana aamuna hieman vaille kahdeksan juna saapui Rovaniemelle. Ulkona oli pimeää, maassa pieni lumikerros. Isä haki pakettiauton junavaunusta. Sitten lähdimme ajamaan kohti pohjoista.
Kun kolme vuotta sitten muutin Lappiin, ensimmäiset viikot uudella asuinpaikkakunnalla menivät usvassa. En tajunnut mistään mitään. Miksi olin jättänyt kotini, työni, läheiseni ja ystäväni? Miksi olin päättänyt jäädä freelanceriksi? Mitä jos en tulisi toimeen? Entä jos olin lopullisesti tuhonnut urani?
Moni pelko osoittautui myöhemmin turhaksi, mutta tuolla hetkellä en voinut nähdä tulevaisuuteen. Olin varma, että olin tehnyt elämäni suurimman virheen.
Jos olisin voinut, olisin palannut ajassa taaksepäin ja valinnut toisin. En olisi irtisanoutunut työstäni. En olisi muuttanut pohjoiseen. En olisi koskaan ollut niin hullu, että jätän kaiken.
Kolme vuotta sitten en tiennyt sitä, minkä tiedän nyt.
En tiennyt, ettei mikään ole lopullista vaan että elämä kulkee eteenpäin ja tuo eteen uusia mahdollisuuksia, kun vain jaksaa odottaa ja katsoa, mitä nurkan takana mahtaa piillä.
En tiennyt, ettei uudelle paikkakunnalle sopeutuminen käy kuukaudessa tai kahdessa vaan se vie useita kuukausia ellei jopa vuosia. Se vaatii valtavasti sitkeyttä ja kärsivällisyyttä sekä uskoa siihen, että on oikealla tiellä, vaikka välillä tuntuisi ihan muulta.
Nyt kolmen vuoden jälkeen en osaa enää ajatella elämääni toisin. En tiedä, millaista elämäni olisi nyt, jos olisin jäänyt Helsinkiin, enkä saa sitä koskaan tietää.
Sen kuitenkin tiedän, että muutto pohjoiseen on mullistanut elämäni merkittävällä tavalla ja että lopulta olen saanut paljon enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitella.
Liisa Kuittinen 