Pieni saariseikkailu ja muuan nolo tilanne

”Tahdon merelle”, olen hokenut siitä lähtien, kun tammikuun alussa saavuin Japaniin. Vihdoin viikonloppuna toiveeni toteutui, kun lähdimme lauantaina retkelle Nagoyan lähistöllä sijaitsevalle Mikawan lahdelle.

Suuntanamme oli parinsadan asukkaan Sakushima (佐久島), joka tunnetaan idyllisenä taidesaarena. Saarella on lukuisia taideteoksia ja -installaatiota, ja trenditietoiset nagoyalaiset käyvät siellä päivä- ja viikonloppuretkeilemässä.

Saareen kulkee lautta pienestä Isshikin satamasta. Alukselle päästäkseen on ensin matkustettava Meitetsu-junalla Nishion asemalle (n. 50 min.) ja sieltä jatkettava bussilla  (n. 30 min.) satamaan, josta kulkee lautta  (n. 20 min.) Sakushimaan seitsemän kertaa päivässä. Kaikki aikataulut ovat vain japaniksi, ja niiden tulkitseminen vaati pientä salapoliisityötä. Lopulta olimme kuitenkin oikeissa paikoissa oikeisiin aikoihin, ja pieni meriseikkailumme saattoi alkaa.

Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, kun alus lähti matkaan. Minä olin hurmiossa, ja hurmioni vain kasvoi, kun yhtäkkiä bongasimme vedestä delfiinejä!

Emme olleet varanneet saaresta majoitusta etukäteen, vaan ajattelimme kokeilla onneamme ja kysyä huonetta paikan päällä jostakin ryokanista. Perillä selvisi, ettei huoneen hankkiminen ollutkaan niin yksinkertaista. Kiersimme majataloja, mutta jokaisesta ilmoitettiin, ettei vapaita huoneita ollut.

”Sumimasen”, meille pahoiteltiin kovasti. ”Tänään ei ole tilaa.”

 

”En halua luovuttaa vielä”, minä puuskahdin, vaikka majatalokierroksemme uhkasi päättyä huonosti.

Niinpä päätimme ottaa aikalisän, suunnata saaren itäisen sataman kupeessa olevaan hauskannäköiseen kahvilaan (Cafe & Bar じょえる) lounaalle ja miettiä lounaan ajan, mitä tekisimme. Ehkä joutuisimme palaamaan yöksi Nagoyaan.

Onneksi olemme Japanissa, jossa ihmiset ovat aina valmiita auttamaan, ja niin saimme apua tälläkin kertaa: kahvilan työntekijä soitti puolestamme vielä yhteen ryokaniin ja onnistui varaamaan meille huoneen. Työntekijä luonnollisesti myös halusi lähteä saattamaan meidät majapaikkaamme. Totta kai!

Majapaikkamme oli yksinkertainen: pahviset seinät, hieman kulahtaneet tapetit, kaksi patjaa tatamilattialla ja vessat käytävillä. Ei tosiaankaan mitään luksusta.

Minä olin huoneesta kuitenkin onnessani – saatoimmehan jäädä yöksi Sakushimalle, jossa luumupuut kukkivat ja tunnelma oli mitä mainioin. Eikä majoittuminen onneksi ollut järin kallista: yöpymisen hinnaksi tuli 3500 jeniä (n. 30 euroa) per pää.

 

Sunnuntaina Sakushimalla järjestettiin Saku 39 -niminen markkinatapahtuma, jonne lähialueiden käsityöläiset ja taiteilijat tulivat myymään tuotteitaan. Lähdimme katsomaan tapahtumaa.

   

Majoitukseemme ei kuulunut aamiaista, joten markkinoille saapuessamme olimme nälkäisiä ja hakeuduimme ruokakojuille. Kumppanini osti maukasta nuudeli-äyriäiskeittoa. ”Osta sinäkin”, hän kehotti, mutta minä emmin.

Lähdin vielä kiertämään aluetta ja bongasin yhdeltä kojulta hyvännäköisen riisi-mustekala-annoslaatikon. Kojulle oli kuitenkin jonoa, ja palvelu kesti. Väki osti mustekalaa. Minä jäin jonottamaan annoslaatikkoa.

Vihdoin tuli minun vuoroni.

”Ikura desu ka?” Kuinka paljon tämä maksaa, tiedustelin kojunpitäjältä, iäkkäältä naiselta, ja osoitin annoslaatikkoa. Nainen alkoi nauraa: ei, ei se ole myynnissä.

Kävi ilmi, että annos olikin kojunpitäjän oma lounas, joka vain sattui olemaan esillä. Ilmeisesti nainen oli ostanut sen joltakin toiselta kojulta. Hän osoitteli tuolle toiselle kojulle päin.

Olin jonottanut annoslaatikkoa pitkään, ja minua kiukutti sekä turha jonottaminen että oma typeryyteni. Lähdin painelemaan kojulta kiukkuisena takaisin kumppanini luo.

Mikä virhe!

 

Jos jotakin Japanissa EI tehdä, niin näytetä ärtymyksen tunteita. Täällä tunteet pidetään kurissa, hymyillään ja ollaan joka tilanteessa kohteliaita.

Minä toimin väärin. Näytin suuttumukseni. Itse asiassa koko kehoni kieli ärtymystä. ”Joo, katsoin, että sieltä tulee tosi kiukkuinen nainen”, kuvaili kumppanini minulle tilannetta myöhemmin.

Kiukkuisesta kojulta poistumisestani nimittäin käynnistyi episodivyyhti, joka huipentui siihen, että kojunpitäjänainen kiikutti minulle lopulta oman annoslaatikkonsa eikä (tietenkään!) suostunut ottamaan siitä rahaa. Yritin kyllä ensin kieltäytyä annoksesta, sitten maksaa siitä jotakin. Nainen oli kuitenkin päättäväinen ja pakotti minut ottamaan annoksen.

”Nyt vaan syöt sen ja jätät asian tähän. Tästä tilanteesta ei ole tyylikästä ulospääsyä”, totesi kumppanini.

Niin minä lopulta mutustin markkinoilla iäkkään kojunpitäjänaisen lounaan.

Olipahan taas.