Lost in translation – mietteitä matkan puolivälissä

Ensimmäisenä päivänä sensei (opettaja) jakaa jokaiselle koulun ohjesäännön. Sääntökohtia on 18, ja niistä jokainen käydään läpi yhdessä huolellisesti.

Kohdassa 4.1 kerrotaan, ettei tunneilta saa myöhästyä. Kielitunnit alkavat aamuisin kello 9.20, mutta paikalla tulisi olla jo kymmentä yli. ”Tämä on ainoa maa, jossa silloin kun on ajoissa, on myöhässä”, puuskahtaa venäläinen kurssitoverini myöhemmin.

Sääntöjä luetaan lähes puolitoista tuntia: Tunneilla ei saa syödä. Kokeiden aikana vastauspaperi on pidettävä keskellä pöytää (sensei näyttää, miten). Tuntien jälkeen tuoli on laitettava pöydän alle ja paikka on jätettävä siistiksi (sensei näyttää jälleen, miten). Puhelin on pidettävä suljettuna. ”Off”, sensei sanoo varmuuden vuoksi monta kertaa.

Sääntöjen lukutilaisuus huipentuu siihen, että menemme yhdessä koko ryhmä vessaan katsomaan, miten vessassa toimitaan. Näin vessa huuhdotaan, sensei sanoo ja näyttää jälleen mallia.

Tämä ei voi olla totta, minun tekisi mieli huutaa. Minne minä olen oikein tullut?

 

Aloitin japanin kielen opinnot Nagoyassa tammikuun alussa kielikoulussa, joka järjestää ulkomaalaisille kolmen kuukauden ja viiden viikon mittaisia japanin kielen intensiivikursseja.

Ennen Japaniin tuloa en ollut opiskellut japania päivääkään. Tai no, japania Helsingin yliopistossa opiskellut siskoni opetti minulle joululomalla hiragana– ja katakana-tavumerkit, joiden osaaminen oli pääsyvaatimuksena alkeiskurssille. Muuten lähdin liikkeelle nollasta, täytenä ummikkona.

Kielikurssin aloitus oli karu. Opiskelu oli kurinalaista, ja meitä opiskelijoita kohdeltiin kuin lapsia. Läksyjä tuli paljon, ja lähes joka päivä oli jokin koe. Kokeissa täydet pisteet saaneet saivat karkin; tämän jälkeen sensei läimäytti karkkipurkin kannen kiinni suurieleisesti ja puisteli päätään.

Alkeiskurssillamme oli yhteensä yhdeksän osallistujaa: neljä kiinalaista, yksi korealainen, yksi venäläinen, yksi indonesialainen ja kaksi (!) suomalaista. Tunnistin toisen suomalaisen suomalaiseksi sillä samalla hetkellä, kun hän astui ensimmäisenä päivänä sisään luokkahuoneeseen. ”Oletko sä Suomesta”, kysyin häneltä pokkana suomeksi. ”Mistä arvasit?” hän ihmetteli.

No, sen näkee naamasta.

 

Vähitellen kaikkeen tottuu, ja niin minäkin viikkojen saatossa sopeuduin kurssini rytmiin ja opettajien vaatimuksiin. Kielikurssilla käynnistä alkoi tulla arkipäiväistä.

Kun sitten tällä viikolla päätin kurssin, minusta tuntui jopa hieman haikealta. Tähänkö tämä nyt sitten loppui? Juuri kun aloin päästä hommasta kärryille! Juuri kun kurssilla käynti alkoi tuntua hyvältä!

img_1207
Viimeisenä kurssipäivänä oli minun vuoroni käydä kirjoittamassa taululle päivän kanjit.

On kurssin päättymisessä kuitenkin paljon hyvää. Nyt pääsen vähän matkustamaan ja näkemään muuta maata. Tarkoitus on myös kirjoittaa juttuja.

 

Pari ensimmäistä viikkoa Japanissa kulki hitaasti, mutta sen jälkeen aika on alkanut kiitää. Usein tekisi mieli pysäyttää ajankulu. ”Seis, ei niin nopeasti!” ääni sisälläni huutaa. Pelkään, että pian tämä kaikki on ohitse.

Japani ei ole ollut minulle rakkautta ensisilmäyksellä, eikä suhteeni maahan ole ollut kiihkeää salamarakkautta. Ennemminkin se on ollut kuin kaverisuhde, joka vähitellen ajan kanssa on alkanut syventyä rakkaudeksi.

Nyt, reissun ollessa puolivälissä, olen ihastunut ja häkeltyneen onnellinen siitä, että saan asua täällä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s